Kilpaileminen kannattaa

Monet harrastavat urheilua osallistumatta koskaan kilpailuihin. Vaikka se on täysin hyväksyttävää, ovat perustelut kilpailuista pidättäytymiselle usein melko laihoja.

”En ole vielä tarpeeksi hyvä.”
“En kuitenkaan onnistu.”
”En koe kilpailuviettiä.”
”Kilpaileminen on liian stressaavaa – haluan vain treenata omaksi iloksi.”

Valmentajana olen kuullut mitä mielenkiintoisimpia syitä siihen, miksi itseään ei uskalleta laittaa likoon muiden edessä. Totuus kuitenkin on, että juuri kilpailuissa ihminen oppii eniten – itsestään ja omista rajoistaan.

Yksilölajissa, kuten painonnostossa, kilpailuihin osallistuminen on äärimmäisen palkitsevaa. Se kehittää luonnetta, jota nykypäivän mukavuudenhaluinen arki harvoin enää vaatii. Kun uskallat asettua lavalle, muiden katseiden alle, ja nostaa sen mitä olet harjoitellut kuukausia – kasvat valtavasti.

Kilpailu vahvistaa itsetuntoa, opettaa paineensietoa ja antaa tekemiselle uudenlaisen merkityksen. Epäonnistuminen ei ole häpeä, vaan polttoaine, joka sytyttää motivaation tehdä asiat seuraavalla kerralla paremmin. Sitä paitsi, vaikka et lavalle mennessä saisikaan itsestäsi sillä kertaa parasta irti, olet jo voittaja, kun olet rohjennut laittaa itsesi esille.

Seuraavan kerran kun sinulle aukeaa mahdollisuus osallistua kilpailuihin, haastan sinut sanomaan itsellesi: minä uskallan.

Markkinatalous urheilussa – talkootyön loppu?

Suomalainen urheiluseuratoiminta on vuosikymmeniä nojannut vahvaan talkookulttuuriin. Nykyään on kuitenkin enemmän sääntö kuin poikkeus, että seurojen jokapäiväistä toimintaa pyörittävät palkatut ammattilaiset. Talkootyön rooli on pienentynyt ja talkoolaisia on yhä vaikeampi saada mukaan.

Talkoiden hiipumista selittää osaltaan nyky-yhteiskunnan yksilökeskeisyys. Jos aiemmin koettiin velvollisuudeksi kantaa kortensa kekoon, nyt moni miettii ensiksi, mitä itse saa vaihdossa. Yhteisön etu ei enää paina vaakakupissa samalla tavalla kuin ennen.

Toinen syy löytyy rakenteista: urheilun markkinaehtoistumisesta. Kun seuraa johdetaan kuin yritystä ja toiminnassa on pääosin palkallisia ammattilaisia, syntyy ristiriita. Talkoot alkavat tuntua siltä, kuin työnantaja pyytäisi työntekijäänsä tekemään vapaaehtoistyötä yrityksensä hyväksi. Olisitko itse valmis tekemään talkoita omalle työnantajallesi?

Itsekeskeisyys ei kuitenkaan ole koko totuus. Arjen kiireet ja työnantajien kasvavat vaatimukset syövät vapaa-aikaa. Vanhempien on helpompaa maksaa korkeammat harrastusmaksut kuin viettää viikonloppu seuran myyjäisissä tai turnaustalkoissa.

Talkooperinteen mureneminen ei siis johdu vain yhdestä syystä, vaan sekä muuttuneista arvoista että urheilun markkinaehtoistumisesta. Kysymys kuuluu: miten urheiluseurat löytävät uusia tapoja pitää harrastusmaksut maltillisina sekä rakentaa yhteisöllisyyttä, jos vanha talkookulttuuri ei enää kanna?

Kalle Koskimäki
Turun Atleettiklubi
Talkoolainen