Suomalainen urheiluseuratoiminta on vuosikymmeniä nojannut vahvaan talkookulttuuriin. Nykyään on kuitenkin enemmän sääntö kuin poikkeus, että seurojen jokapäiväistä toimintaa pyörittävät palkatut ammattilaiset. Talkootyön rooli on pienentynyt ja talkoolaisia on yhä vaikeampi saada mukaan.
Talkoiden hiipumista selittää osaltaan nyky-yhteiskunnan yksilökeskeisyys. Jos aiemmin koettiin velvollisuudeksi kantaa kortensa kekoon, nyt moni miettii ensiksi, mitä itse saa vaihdossa. Yhteisön etu ei enää paina vaakakupissa samalla tavalla kuin ennen.
Toinen syy löytyy rakenteista: urheilun markkinaehtoistumisesta. Kun seuraa johdetaan kuin yritystä ja toiminnassa on pääosin palkallisia ammattilaisia, syntyy ristiriita. Talkoot alkavat tuntua siltä, kuin työnantaja pyytäisi työntekijäänsä tekemään vapaaehtoistyötä yrityksensä hyväksi. Olisitko itse valmis tekemään talkoita omalle työnantajallesi?
Itsekeskeisyys ei kuitenkaan ole koko totuus. Arjen kiireet ja työnantajien kasvavat vaatimukset syövät vapaa-aikaa. Vanhempien on helpompaa maksaa korkeammat harrastusmaksut kuin viettää viikonloppu seuran myyjäisissä tai turnaustalkoissa.
Talkooperinteen mureneminen ei siis johdu vain yhdestä syystä, vaan sekä muuttuneista arvoista että urheilun markkinaehtoistumisesta. Kysymys kuuluu: miten urheiluseurat löytävät uusia tapoja pitää harrastusmaksut maltillisina sekä rakentaa yhteisöllisyyttä, jos vanha talkookulttuuri ei enää kanna?
Kalle Koskimäki
Turun Atleettiklubi
Talkoolainen